Brasiliasta Suomeen
Mikä ihmeen capoeira?
Asuin lapsuuteni Ceara Mirimissä, joka sijaitsee Brasiliassa, n. 35 km Natalin kaupungista. Kun olin 12-vuotias, harrastin breakdancea.
Kerran eräs tanssikaverini kutsui minut capoeiraopettajan (Professor) luokse opettelemaan uusia liikkeitä, joita voisi käyttää breakdancessa. Tähän aikaan en vielä tiennyt mitä capoeira oikein oli. Kun tulimme opettajan kotiin, hän oli juuri päättänyt capoeiratreenit takapihallaan. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja näytti meille joitakin capoeiraliikkeitä. Olin haltioissani. Professor Asunção kutsui meidät treenaamaan capoeiraa.
Aika kului, unohdin koko jutun ja jatkoin breikkiharrastustani. Eräänä päivänä näimme isäni kanssa isän ystävän tulevan batizadosta – capoeiran vyöjuhlasta kahden poikansa kanssa. Pojilla oli upeat valkoiset capoeiravaatteet päällään ja diplomit käsissään, kun he siniset vyöt heiluen kävelivät talomme ohi. Isän mielestä pojat olivat vaatteineen valtavan komeita. Myöhemmin kuulin salaa, kun isä sanoi äidille haluavansa laittaa minut ja veljeni Itan capoeiraa harrastamaan jos hänellä vain olisi siihen varaa.
Kävimme Itan kanssa usein katsomassa capoeiratreenejä ja innostuin siellä tuntemastani hyvästä energiasta. Koska perheemme oli suuri, isällä ei ollut rahaa maksaa capoeiraa. Siihen aikaan capoeiratunnit maksoivat 10 realia kuukaudessa, mikä vastaa noin 3,5 euroa.
Lopulta tunteja seuraamassa käytyäni valehtelin kotona pikkuveljelleni, että minäkin treenaan. Pyysin pikkuveljeäni keräämään kaveriporukan kasaan jotta voisin opettaa heille capoeiraa. Kaverit treenasivat kanssani kolme kertaa viikossa ja maksoivat siitä hyvästä 30 centavoa, joka vastaa viikossa noin kymmentä senttiä! Kolmen viikon treenauksen jälkeen pikkuveljellä ja kavereilla oli batizado, johon olin itse valmistanut ja koristellut vyöt äidin pyykkinarusta.
Asuin lapsuuteni Ceara Mirimissä, joka sijaitsee Brasiliassa, n. 35 km Natalin kaupungista. Kun olin 12-vuotias, harrastin breakdancea.
Kerran eräs tanssikaverini kutsui minut capoeiraopettajan (Professor) luokse opettelemaan uusia liikkeitä, joita voisi käyttää breakdancessa. Tähän aikaan en vielä tiennyt mitä capoeira oikein oli. Kun tulimme opettajan kotiin, hän oli juuri päättänyt capoeiratreenit takapihallaan. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja näytti meille joitakin capoeiraliikkeitä. Olin haltioissani. Professor Asunção kutsui meidät treenaamaan capoeiraa.
Aika kului, unohdin koko jutun ja jatkoin breikkiharrastustani. Eräänä päivänä näimme isäni kanssa isän ystävän tulevan batizadosta – capoeiran vyöjuhlasta kahden poikansa kanssa. Pojilla oli upeat valkoiset capoeiravaatteet päällään ja diplomit käsissään, kun he siniset vyöt heiluen kävelivät talomme ohi. Isän mielestä pojat olivat vaatteineen valtavan komeita. Myöhemmin kuulin salaa, kun isä sanoi äidille haluavansa laittaa minut ja veljeni Itan capoeiraa harrastamaan jos hänellä vain olisi siihen varaa.
Kävimme Itan kanssa usein katsomassa capoeiratreenejä ja innostuin siellä tuntemastani hyvästä energiasta. Koska perheemme oli suuri, isällä ei ollut rahaa maksaa capoeiraa. Siihen aikaan capoeiratunnit maksoivat 10 realia kuukaudessa, mikä vastaa noin 3,5 euroa.
Lopulta tunteja seuraamassa käytyäni valehtelin kotona pikkuveljelleni, että minäkin treenaan. Pyysin pikkuveljeäni keräämään kaveriporukan kasaan jotta voisin opettaa heille capoeiraa. Kaverit treenasivat kanssani kolme kertaa viikossa ja maksoivat siitä hyvästä 30 centavoa, joka vastaa viikossa noin kymmentä senttiä! Kolmen viikon treenauksen jälkeen pikkuveljellä ja kavereilla oli batizado, johon olin itse valmistanut ja koristellut vyöt äidin pyykkinarusta.
"Innostuin siellä tuntemastani hyvästä energiasta."
Ahkeruus palkitaan
Koulun ohella pääsin töihin kanateurastamoon. Viikon työllä pystyin maksamaan neljän kuukauden capoeiran! Isä ei pitänyt ajatuksesta, että pienestä palkastani tuhlaisin capoeiraan vaan toivoi, että ostaisin itselleni jotakin pysyvämpää. Jatkoin treenaamista salaa. Maksoin capoeiran palkastani ja loput rahoista annoin äidilleni. Myöhemmin tein töitä aamuneljästä aamukymmeneen, minkä jälkeen menin kouluun muutamaksi tunniksi. Sitten jatkoin taas iltaan asti töitä. Onnekseni sain vapaata kolmena päivänä viikossa treenejä varten. Koska olin vasta pikkupoika, en jaksanut kauaa tällaista tahtia ja lopetin työt.
Pian sain mahdollisuuden auttaa opettajani ja hänen vaimonsa Dona Jelinan omistamassa kaupassa maksaakseni capoeiran työlläni. Ensimmäistä vyötä capoeirassa en saanut koskaan, vaan minulle myönnettiin suoraan toinen.
Koulun ohella pääsin töihin kanateurastamoon. Viikon työllä pystyin maksamaan neljän kuukauden capoeiran! Isä ei pitänyt ajatuksesta, että pienestä palkastani tuhlaisin capoeiraan vaan toivoi, että ostaisin itselleni jotakin pysyvämpää. Jatkoin treenaamista salaa. Maksoin capoeiran palkastani ja loput rahoista annoin äidilleni. Myöhemmin tein töitä aamuneljästä aamukymmeneen, minkä jälkeen menin kouluun muutamaksi tunniksi. Sitten jatkoin taas iltaan asti töitä. Onnekseni sain vapaata kolmena päivänä viikossa treenejä varten. Koska olin vasta pikkupoika, en jaksanut kauaa tällaista tahtia ja lopetin työt.
Pian sain mahdollisuuden auttaa opettajani ja hänen vaimonsa Dona Jelinan omistamassa kaupassa maksaakseni capoeiran työlläni. Ensimmäistä vyötä capoeirassa en saanut koskaan, vaan minulle myönnettiin suoraan toinen.
|
"Ensimmäistä vyötä capoeirassa en saanut koskaan, vaan minulle myönnettiin suoraan toinen."
|
|
Professor Cobra
Kerran rodaan (capoeirapelipiirin nimi) tuli opettajani ystävä, Professor Cobra Natalin kaupungista. Hän oli saanut oppinsa Natalin suurimmassa capoeirakoulussa eli academiassa, Boa Vontadessa. Cobra esiintyi Natalin suurimmassa showtalossa Zas Trasissa, joka oli kuuluisa koko osavaltiossa. Minä suorastaan palvoin siellä esiintyviä capoeiristoja. Aloitin tällöin treenaamaan Cobran ryhmässä.
Opetus jatkui kuuden capoeiristan voimin pikkuruisen, parinkymmenen neliömetrin kaupan tiloissa. Tällöin 14-vuotiaana aloin opettamaan lapsia Muriún kylässä, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Jaksoin pyöräillä helteiset matkat kotoani Ceara Mirimistä kylään tietäen, että perillä odottivat oppilaani. Myöhemmin läheisen kaupungin Posso Brancon kaupunginhallitus kutsui Cobran suuren lapsiprojektin vetäjäksi. Cobra opetti edelleen minua ja muita "vanhempia" capoeiristoja. Lopulta Cobralla alkoi olla niin paljon työtä, että hän pyysi minua avukseen Posso Brancoon. Cobralla oli 100 oppilasta ja minulla 60, ja kaikki treenasivat yhtä aikaa.
Boa Vontade -academia
Myöhemmin Cobra yhdisti ryhmänsä aikaisempaan academiaansa Mestre Canelaon kanssa. Academian nimeksi tuli Boa Vontade – Hyvä Tahto. Mestre Canelao kävi välillä vierailulla ja kerran hän näki vanhan videonpätkän, jossa mm. minä ja kaverini Anilson olimme esittämässä maculelea, joka on afrobrasilialainen tanssi. Meidän piti tehdä tulennielemiskohtaus, mutta Anison ei uskaltanutkaan niellä omaa soihtuaan, jolloin minä sieppasin tulikepit Anilsonilta ja hotkaisin ne kerralla. Mestre piti näkemästään kovasti. Hän kutsui minut kuukaudeksi esiintymään Zas Trasiin. Tämä oli parasta mitä saatoin kuvitella!
Mestre Canelaon Academia Boa Vontadessa on kuuluisa lapsiprojekti, jossa annetaan katulapsille capoeiratunteja. Minä sain ohjattavakseni oman lapsiryhmän ja esiintyjäsijaisuuden showtalossa. Kuukauteni Boa Vontadella venähti kolmeksi vuodeksi. Nämä vuodet olivat opettavaisia ja antoivat minulle lisää pätevyyttä. Boa Vontadesta lähdin viidennen eli capoeiraohjaajan vyön kera Suomeen silloisen vaimoni kanssa.
Capoeira Ação Liberdade
Muutaman kuukauden kuluttua palasimme kuitenkin takaisin Brasiliaan, Recifeen. Pyysin pitkäaikaisia capoeirakavereitani Anilsonia, Itaa ja Leandroa perustamaan kanssani oman capoeirashowryhmän. Esiinnyimme erilaisissa tapahtumissa ja hotelleissa. Aloitimme myös lapsiprojektin, jonka tarkoituksena on saada lapset pois kaduilta capoeiran avulla. Sekä projektin että ryhmän nimeksi tuli Capoeira Ação Liberdade eli vapauden teko.
Vuonna 2005 palasin jälleen Suomeen, Hämeenlinnaan, ja aloin opettaa capoeiraa siellä. Aluksi ryhmässä oli vain muutama minun ja vaimoni kaveri, ja treenasimme ulkona puistossa. Vähitellen ryhmä kuitenkin kasvoi, ja saimme vuokrattua academian Hämeenlinnan linja-autoaseman tiloista. Alkuun ryhmän nimi oli Ação Liberdade, mutta vuonna 2008 päätin siirtyä virallisestikin Boa Vontadeen ja Mestre Canelaon alaisuuteen.
Boa Vontade -vuodet ja Mestren arvonimi
Capoeiran suosio kasvoi, ja pian minulla oli paljon oppilaita Hämeenlinnassa. Osallistuimme pitkäaikaisten capoeirakaverieni kanssa myös Talent Suomi -kilpailuun vuonna 2007, mikä lisäsi lajin suosiota ja julkisuutta entisestään.
Aloitin Boa Vontade -ryhmät myös Tampereella ja Lappeenrannassa. Vuonna 2013 päätin kuitenkin, että oli aika kokeilla elämää muuallakin Suomessa kuin Hämeenlinnassa. Muutin Lappeenrantaan, ja Hämeenlinnan academia, joka oli välillä jo muutettu toisiin tiloihin, suljettiin kokonaan. Hämeenlinnan ryhmä kuitenkin jatkoi vanhimpien oppilaideni ottaessa siitä enemmän vastuuta. Marraskuussa 2013 sain yllätyksekseni suuren tunnustuksen arvovaltaisilta capoeiramestreiltä eli mestareilta. sillä minutkin nimitettiin mestreksi! Tästä alkoi aivan uusi vaihe capoeiraurallani. Olen vielä hyvin nuori, joten vaikka mestren vyö on meidän järjestelmässämme viimeinen, ei se tarkoita ettei minulla olisi enää opittavaa; tästä se oppiminen oikeastaan vasta alkoi.
Respeite Capoeiran synty
Mestren tittelin saatuani juttelin oman mestreni, Canelaon, kanssa, ja hän kannusti minua aloittamaan aivan oman työni, omissa nimissäni. Näin syntyi oma ryhmäni Respeite Capoeira kesällä 2015.
"Vaikka mestren vyö on meidän järjestelmässämme viimeinen, ei se tarkoita ettei minulla olisi enää opittavaa; tästä se oppiminen oikeastaan vasta alkoi."
