Matracan tie
Monien harrastuksien kautta
Lapsena ja nuorena kokeilin kaikenlaisia harrastuksia, mm. ratsastusta, miekkailua ja aikidoa, mutten koskaan jaksanut olla kiinnostunut yhdestä harrastuksesta kovin kauaa. En myöskään ollut liikunnallisesti kovin lahjakas, ja etenkin koulun liikuntatuntien telinevoimistelu temppuineen ja pyörähdyksineen oli mielestäni kamalaa. Capoeirasta en ollut lapsena tietysti kuullutkaan, sillä koko lajia ei ollut siellä, missä asuin, mikä oli siihen aikaan tilanne lähes koko Suomessa.
Kun olin yläasteella, kävivät brasilialaiset capoeiraopettajat kerran koulussamme esiintymässä. En kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää, mutta kun muutamaa kuukautta myöhemmin näin kaupan ilmoitustaululla capoeiramainoksen, päätin lähteä kokeilemaan.
Oli tammikuu 2008 ja olin muutamaa kuukautta aiemmin täyttänyt 15 vuotta. Olin niin ujo, että kun pääsin Hämeenlinnan silloiselle capoeirakoululle eli academialle, joka oli täynnä ihmisiä, meinasin kääntyä ja lähteä saman tien karkuun! En kuitenkaan lähtenyt, ja vaikka en ensimmäisinä kuukausina uskaltanut juuri puhua kellekään treenikaverille (ja vielä vähemmän opettajallemme Gharronnelle!), capoeiran valtava energia, ilo ja voima tekivät minuun suuren vaikutuksen.
Pian aloin viettää academialla yhä enemmän ja enemmän aikaa. Usein kysyin myös lupaa tulla mukaan lasten tai alkeiskurssilaisten treeneihin, jolloin opin, kuinka Gharronne niitä piti. Gharronne huomasi, että notkuin academialla lähes aina, ja alkoi toisinaan pyytää minua aloittamaan lasten treenit yksin. Aluksi kieltäydyin kauhuissani, mutta sittemmin uskaltauduin kokeilemaan. Vaikka ensimmäiset treenini olivat varmasti aika hirveitä, sain kuitenkin pikku hiljaa kokemusta. Tuohon aikaan academialla treenasi kahdesti viikossa neljä ryhmää kello 16-21, ja monina päivinä olin mukana joka treeneissä.
Korkeampien vöiden myötä tuli vastuuta
Syksyllä 2012 muutin Tampereelle, missä Gharronnen capoeiraryhmä oli vasta pari vuotta vanha. Aloin treenata tämän ryhmän kanssa, vaikka vierailin välillä myös Hämeenlinnassa. Seuraavana keväänä Gharronne muutti Lappeenrantaan ja alkoi käydä pitämässä Hämeenlinnassa ja Tampereella viikon kaksista treeneistä vain toiset. Koska minulla oli ryhmän korkein vyö, vastuu molempien ryhmien toisista treeneistä jäi minulle! Olin nuori sekä iältäni että capoeiristana, mutta tartuin haasteeseen innolla ja jännityksellä.
Välillä asuin jälleen Hämeenlinnassa, kunnes muutin syksyllä 2015 takaisin Tampereelle. Olin tällöin jo vastuussa molempien kaupunkien kaikista treeneistä. Vähitellen ryhmät kuitenkin kasvoivat, ja pystyin jakamaan enemmän ja enemmän vastuuta asioiden hoidosta muillekin.
Gharronne, josta oli tällä välin tullut jo mestre eli capoeiramestari, huomasi ryhmän edistyksen. Keväällä 2016 otimmekin lappeenrantalaisen treenikaverini kanssa ison askelen: suoritimme viidennet eli oranssit vyöt, ja saimme tittelin instrutora, ohjaaja. Vaikka meillä ei ollut varsinaista vyökoetta, täytyi meidän kuitenkin esitellä taitojamme esimerkiksi puhumalla hieman portugalia brasilialaisista mestreistä koostuvalle yleisölle. Testipäivän aamuna jännitin niin, että voin pahoin. Selvisin päivästä kuitenkin kunnialla! Vuotta myöhemmin otin toisen ison askelen, kun saimme tilaisuuden hankkia oman treenitilan aikidoseura Seigikain kanssa yhteistyössä. Oma treenitila, academia, on joka capoeiristan haave. Olenkin tosi kiitollinen, että sain toteutettua tämän haaveen niin varhain!
Kohti opettajan vastuita
Helmikuussa 2019 koitti capoeiraelämäni suurin ja tärkein päivä, formatura eli valmistujaiset, joita juhlitaan kuudennen vyön kohdalla. Suoritimme vyöt saman lappeenrantalaisen ystäväni kanssa, jonka kanssa olemme kulkeneet samaa tahtia jo neljänsistä vöistä saakka. Nyt meistä tuli Suomen ainoat kuudennen vyön haltijat, Brasiliasta muuttaneita opettajia lukuunottamatta. Päivä oli täynnä juhlallisuuksia, ja kutsuvieraina kaksi capoeiran suurimmista nimistä maailmassa, mestret Itapoan ja Acordeon.
Kuudennen vyön myötä vastuuni capoeirasta kasvoi entisestään, ja pyrin kehittämään itseäni ennen kaikkea opettajana ja ihmisenä yleensäkin, jotta olisin jatkossakin vastuun tasalla. Viimeiset pari vuotta olen myös taistellut toistuvien loukkaantumisten kanssa, mutta onneksi capoeiralla on paljon muutakin annettavaa kuin fyysinen treeni. Vaikka oman kropan toimimattomuus toisinaan turhauttaa, omien oppilaiden kehityksen seuraaminen korvaa sen moninkertaisesti.
Capoeira sopii kaikille
Usein kuulen ihmisten epäilevän, ettei heistä ole treenaamaan capoeiraa, koska he eivät ole nuoria, notkeita, vahvoja, nopeita, rohkeita tai mitä milloinkin. Muun muassa oma tarinani todistaa, ettei tuollainen ole lainkaan totta! Capoeiraa voi tulla harrastamaan kuka tahansa. Jokainen treenaa omien kykyjensä mukaan, harjoittelu aloitetaan aina aivan perusteista, ja kehitys on kiinni vain siitä, mitä itse tahtoo.
Tärkeintä capoeirassa eivät ole fyysiset taidot vaan aito kiinnostus lajia ja sen harjoittelua kohtaan. Lisäksi ajan myötä rohkeus voi lisääntyä. Itsekin olen viime vuosina oppinut nauttimaan akrobaattisten temppujen harjoittelusta, joka vielä kouluaikoina oli pahin painajaiseni!
Lapsena ja nuorena kokeilin kaikenlaisia harrastuksia, mm. ratsastusta, miekkailua ja aikidoa, mutten koskaan jaksanut olla kiinnostunut yhdestä harrastuksesta kovin kauaa. En myöskään ollut liikunnallisesti kovin lahjakas, ja etenkin koulun liikuntatuntien telinevoimistelu temppuineen ja pyörähdyksineen oli mielestäni kamalaa. Capoeirasta en ollut lapsena tietysti kuullutkaan, sillä koko lajia ei ollut siellä, missä asuin, mikä oli siihen aikaan tilanne lähes koko Suomessa.
Kun olin yläasteella, kävivät brasilialaiset capoeiraopettajat kerran koulussamme esiintymässä. En kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää, mutta kun muutamaa kuukautta myöhemmin näin kaupan ilmoitustaululla capoeiramainoksen, päätin lähteä kokeilemaan.
Oli tammikuu 2008 ja olin muutamaa kuukautta aiemmin täyttänyt 15 vuotta. Olin niin ujo, että kun pääsin Hämeenlinnan silloiselle capoeirakoululle eli academialle, joka oli täynnä ihmisiä, meinasin kääntyä ja lähteä saman tien karkuun! En kuitenkaan lähtenyt, ja vaikka en ensimmäisinä kuukausina uskaltanut juuri puhua kellekään treenikaverille (ja vielä vähemmän opettajallemme Gharronnelle!), capoeiran valtava energia, ilo ja voima tekivät minuun suuren vaikutuksen.
Pian aloin viettää academialla yhä enemmän ja enemmän aikaa. Usein kysyin myös lupaa tulla mukaan lasten tai alkeiskurssilaisten treeneihin, jolloin opin, kuinka Gharronne niitä piti. Gharronne huomasi, että notkuin academialla lähes aina, ja alkoi toisinaan pyytää minua aloittamaan lasten treenit yksin. Aluksi kieltäydyin kauhuissani, mutta sittemmin uskaltauduin kokeilemaan. Vaikka ensimmäiset treenini olivat varmasti aika hirveitä, sain kuitenkin pikku hiljaa kokemusta. Tuohon aikaan academialla treenasi kahdesti viikossa neljä ryhmää kello 16-21, ja monina päivinä olin mukana joka treeneissä.
Korkeampien vöiden myötä tuli vastuuta
Syksyllä 2012 muutin Tampereelle, missä Gharronnen capoeiraryhmä oli vasta pari vuotta vanha. Aloin treenata tämän ryhmän kanssa, vaikka vierailin välillä myös Hämeenlinnassa. Seuraavana keväänä Gharronne muutti Lappeenrantaan ja alkoi käydä pitämässä Hämeenlinnassa ja Tampereella viikon kaksista treeneistä vain toiset. Koska minulla oli ryhmän korkein vyö, vastuu molempien ryhmien toisista treeneistä jäi minulle! Olin nuori sekä iältäni että capoeiristana, mutta tartuin haasteeseen innolla ja jännityksellä.
Välillä asuin jälleen Hämeenlinnassa, kunnes muutin syksyllä 2015 takaisin Tampereelle. Olin tällöin jo vastuussa molempien kaupunkien kaikista treeneistä. Vähitellen ryhmät kuitenkin kasvoivat, ja pystyin jakamaan enemmän ja enemmän vastuuta asioiden hoidosta muillekin.
Gharronne, josta oli tällä välin tullut jo mestre eli capoeiramestari, huomasi ryhmän edistyksen. Keväällä 2016 otimmekin lappeenrantalaisen treenikaverini kanssa ison askelen: suoritimme viidennet eli oranssit vyöt, ja saimme tittelin instrutora, ohjaaja. Vaikka meillä ei ollut varsinaista vyökoetta, täytyi meidän kuitenkin esitellä taitojamme esimerkiksi puhumalla hieman portugalia brasilialaisista mestreistä koostuvalle yleisölle. Testipäivän aamuna jännitin niin, että voin pahoin. Selvisin päivästä kuitenkin kunnialla! Vuotta myöhemmin otin toisen ison askelen, kun saimme tilaisuuden hankkia oman treenitilan aikidoseura Seigikain kanssa yhteistyössä. Oma treenitila, academia, on joka capoeiristan haave. Olenkin tosi kiitollinen, että sain toteutettua tämän haaveen niin varhain!
Kohti opettajan vastuita
Helmikuussa 2019 koitti capoeiraelämäni suurin ja tärkein päivä, formatura eli valmistujaiset, joita juhlitaan kuudennen vyön kohdalla. Suoritimme vyöt saman lappeenrantalaisen ystäväni kanssa, jonka kanssa olemme kulkeneet samaa tahtia jo neljänsistä vöistä saakka. Nyt meistä tuli Suomen ainoat kuudennen vyön haltijat, Brasiliasta muuttaneita opettajia lukuunottamatta. Päivä oli täynnä juhlallisuuksia, ja kutsuvieraina kaksi capoeiran suurimmista nimistä maailmassa, mestret Itapoan ja Acordeon.
Kuudennen vyön myötä vastuuni capoeirasta kasvoi entisestään, ja pyrin kehittämään itseäni ennen kaikkea opettajana ja ihmisenä yleensäkin, jotta olisin jatkossakin vastuun tasalla. Viimeiset pari vuotta olen myös taistellut toistuvien loukkaantumisten kanssa, mutta onneksi capoeiralla on paljon muutakin annettavaa kuin fyysinen treeni. Vaikka oman kropan toimimattomuus toisinaan turhauttaa, omien oppilaiden kehityksen seuraaminen korvaa sen moninkertaisesti.
Capoeira sopii kaikille
Usein kuulen ihmisten epäilevän, ettei heistä ole treenaamaan capoeiraa, koska he eivät ole nuoria, notkeita, vahvoja, nopeita, rohkeita tai mitä milloinkin. Muun muassa oma tarinani todistaa, ettei tuollainen ole lainkaan totta! Capoeiraa voi tulla harrastamaan kuka tahansa. Jokainen treenaa omien kykyjensä mukaan, harjoittelu aloitetaan aina aivan perusteista, ja kehitys on kiinni vain siitä, mitä itse tahtoo.
Tärkeintä capoeirassa eivät ole fyysiset taidot vaan aito kiinnostus lajia ja sen harjoittelua kohtaan. Lisäksi ajan myötä rohkeus voi lisääntyä. Itsekin olen viime vuosina oppinut nauttimaan akrobaattisten temppujen harjoittelusta, joka vielä kouluaikoina oli pahin painajaiseni!
"Capoeiraa voi tulla harrastamaan kuka tahansa. Jokainen treenaa omien kykyjensä mukaan, harjoittelu aloitetaan aina aivan perusteista, ja kehitys on kiinni vain siitä, mitä itse tahtoo."
